Mitä minulle kuuluu nyt

Sähköpostiini tuli ilmoitus uudesta kommentista blogissa, jonka olemassaolon olin jo täysin unohtanut. Päätin vastata kommenttiin ja kertoa mitä minulle kuuluu nyt, kun en ole enää 21-vuotias, näyttelijänurasta haaveileva tyttö.

Nykyään olen siis 27-vuotias, tyttö edelleen, enkä tiedä mitä haluan isona tehdä. Edellisten kirjoitteluiden jälkeen tanssi on vienyt mukanaan. En ole enää edes varma siitä, että tanssi pysyy vain harrastuksena. En tiedä onko se sitä enää nytkään.

Tämänhetkisen elämäni suurin unelma on paljon tylsempi kuin 23. helmikuuta 2010. Tänään, 1. tammikuuta 2016 unelmoin eniten omasta kodista, siitä että saisin tämänhetkiset opintoni suoritettua loppuun ja siitä että pääsisin keväällä taas uuteen kouluun. Vähän myös ehkä siitä, että joskus päättäisin jäädä jollekin alalle, jolle kouluttaudun.

Lavalle nousemiseen palo ei ole enää samanlainen kuin ennen. Viihdyn edelleen yleisön edessä ja kaipaan esiintymistä. Viimeaikoina olen päässyt tanssiessa yleisön eteen melko paljon, mutta vähän kaipaan myös esiintymistä äänelläni. Luen yksin ollessani ääneen lastenloruja, koska joku on joskus sanonut, että olen hyvä siinä. Ainakin minusta tulee joskus (toivottavasti) maailman paras loruja lukeva äiti :-D

Mahdollisuuksia päästä lavalle on ollut, sillä kyllähän noita speksejä ja muita on ihan joka lähtöön. Jos kiinnostus näyttelemiseen viimeisen parin vuoden aikana olisi ollut samanlaista kuin vielä tuolloin 2010, olisi opintojeni pitkittymisen syy todennäköisesti ollut lavalla.

Olen ymmärtänyt, etten todennäköisesti olisi mun luonteellani ikinä pärjännyt Teakissa tai muussa koulussa, jossa kaikki on tottuneet olemaan esillä. En olisi myöskään ehkä osannut säilyttää paloa näyttelemiseen tarpeeksi vahvana. Näin jälkikäteen ei tee edes pahaa sanoa, että valintakoeraati oli molemmilla kerroilla oikeassa pudottaessaan minut.

Olen edelleen sitä mieltä, että "Missään ei ole niin paljon haastetta ja jännitystä, kuin siinä että nousee ilta illan jälkeen lavalle elämään jonkun toisen elämää." Siinä vain saattaisi olla minulle molempia jopa liikaa. Vaikka joskus pienen hetken uskottelinkin itselleni, että se on juuri sitä mitä haluan.

Hyvää ja onnellista vuotta 2016! Toivon että löydätte unelmanne ja pystytte seuraamaan niitä!

Taas...

Mä olen selvästi huono kirjoittamaan blogia, kun ei tämä tunnu oikein onnistuvan kaikista yrityksistä huolimatta. Mulla taitaa olla elämä?

Nykyään opiskelen tanssia kansanopistossa ja pohdin mitä teen keskeneräisten metsäopintojeni kanssa, kun tekisi mieli hakea opiskelemaan näyttelemistä. Se kuitenkin on the juttu, mitä haluan tehdä.

Periaatteessa anonyymina on helppo kirjoittaa mitä vain. Jakaa suurimmat unelmansa ilman pelkoa, että joutuisi luopumaan niistä, koska joku pitää niitä naurettavana.

Kaikki tietää miltä tuntuu sillä hetkellä, kun on juuri luopunut jostakin unelmastaan.

Mä pidän unelmani itselläni niistä luopumisen pelossa. Jos kerron unelmani jollekulle ja tämä nauraa unelmalleni tai vähättelee sitä, tuntuu mun olevan pakko luopua siitä tyhmänä, epärealistisena, jollain tapaa naurettavana.

Nyt mä aion paljastaa teille hauraimman osan itsestäni. Aion kertoa teille suurimman unelmani. Tämänhetkisen elämäni suurimman unelman.

Lähes kaikki on joskus pikkutyttönä unelmoinut vielä joskus olevansa kuin Julia Roberts. Useimmat päästävät unelmasta irti jossakin vaiheessa kasvuaan, kun tajuaa sen olevan melko epärealistinen. Minäkin luovuin tästä unelmasta vuosia sitten ja tajusin heti sen jälkeen, ettei Julia Robertsin elämässä ehkä olekaan mitään, mikä tekisi minut onnelliseksi.

Missään ei ole niin paljon haastetta ja jännitystä, kuin siinä että nousee ilta illan jälkeen lavalle elämään jonkun toisen (yleensä fiktiivisen hahmon) elämää. Kaikista eniten maailmassa mä haluan näytellä! Mutta mä en halua mihinkään turhanpäiväisiin tv-sarjoihin, enkä välttämättä edes upeisiin elokuviin. Jos mulla on vaihtoehtoja, pysyn teatterissa. Ensin täytyisi tietenkin päästä sisään kouluun, joka kouluttaa näyttelijöitä.

Siis jotta voisi näytellä ammatikseen. Ainahan sitä voi harrastaa mitä vain. Tanssi jää harrastukseksi, mutta näytteleminen ei toivottavasti

Pitäisiköhän sitä hakea TeaKiin tänä vuonna?

Herätysyritys numero kaksi

Oho, jotenkin taas jäänyt tämän kirjoittaminen, ihan siitä huolimatta että lupasin yrittää. No yritän uudestaan...

Viimeaikoina olen viettänyt aikani lähinnä töissä, nukkuen ja syöden. Mitään muuta en ole ehtinyt enkä jaksanut tehdä. Työ on ihan kivaa, mutta aika raskasta.

Syksyllä opiskelemaan tanssia - tosin vain kansanopistoon. Jostakin syystä en lähtenyt opiskelemaan näyttelemistä, vaikka sekin olisi tietenkin ollut vaihtoehto. Nyt tuntui tanssittavan ja näyttelemistähän ehtii opiskella. Ehkä teen sitä, mikä milloinkin huvittaa..

Metsäalan opinnot jatkuvan vuoden päästä

Herätysyritys

Noniin, heräteltäisiinkös vihdoin tämä blogi eloon.

Ongelmia postaustahdissa on ollut, koska en ole muulta elämältäni ehtinyt paljon keskittyä unelmaani. Kesän vietin kenttäkursseilla poissa kotoa ja nyt syksylläkin aika menee aika lailla opiskeluun (nyt tuntuu todella, että metsäala on vienyt mukanaan), minkä lisäksi tietenkin käyn töissä.

Improryhmä, johon kuulun ei ole ehtinyt kokoontumaan, ylioppilasteatterin valinnat meni minulta täysin ohi, osittain töiden takia. Roolituspalvelun koekuvauksissa ehdin tuossa jokin aika sitten käydä - melko turhaa sekin ehkä oli, vaikka kai se auttaa tulevaisuuden samankaltaisissa tilanteissa käsittelemään jännitystä.

Heitelkääs kommenteilla, onko muilla samankaltaisia kiireisyysongelmia? Ehkä saadaan jotakin keskustelua aikaiseksi, ja blogini enemmän kuin herätettyä henkiin.

My favourite films

Tänään päätin kertoa teille parhaista – voisi sanoa kauneimmista – elokuvista, jotka olen nähnyt. Ne ovat Suden vuosi ja A Walk to Remember – Muistojen polku.

Suden vuosi on Olli Saarelan kaunis elokuva Virpi Hämeen-Anttilan samannimisestä romaanista. Se kertoo 23-vuotiaasta Sarista (Krista Kosonen), jolla on epilepsia. Hän ihastuu opettajaansa Mikkoon (Kari Heiskanen). Ympäröivien ihmisten mielestä pari on epäsopiva.
Sekä Kari Heiskanen että Krista Kosonen tekevät elokuvassa hienot roolisuoritukset.

Muistojen polku kertoo tarinan kahdesta erilaisesta nuoresta. Jamiesta (Mandy Moore) ja Landonista (Shane West), jotka ihastuvat toisiinsa, mutta joiden suhteen tiellä on muun muassa se, että Jamie on papin tytär.
Mandy Moore on roolissaan suorastaan upea.

Nämä elokuvat kannattaa ehdottomasti nähdä itse.

Anteeksi lukijat

...jos teitä on. On viimeaikoina blogin päivittely hieman jäänyt. Tottakai yritän, mutta ongelma on ehkä se, että on näytteleminenkin taas vähän liian vähälle jäänyt elämässä. Opinnot vie kaiken ajan ta kaikki voimat. Jollei se jo riitä täytyy elää vielä opiskelijaelämääkin.

Kiitos, jos jaksatte seurata blogiani huonosta postausrytmistä huolimatta! (:

Teatteri vs. elokuvat

Julkisuus on elokuvanäyttelemisen menestyksen sivutuote. Teatterinäyttelijä ei sitä niinkään välttämättä kohtaa – ainakaan samalla tavalla. Osittain siksi minua houkuttaakin enemmän teatterinäyttelijän ura, surkeine palkkoineen todennäköisesti jossakin muualla kuin synnyinkaupungissani, Helsingissä, kenties Tampereella.

Teatterissa on jotakin muutakin kiehtovaa. Yleisö on läsnä. Jännitys on jollakin käsittämättömällä tavalla suurempi. Esityksen aikana ei voi epäonnistua, ja jos epäonnistuu, täytyy pystyä paikkaamaan. Kuten elokuvan kuvauksissa, kohtausta ei voi vain pistää poikki ja ottaa uudestaan. Kaikki täytyy onnistua kerralla.

Yleisön paikallaolo myös vaikuttaa näyttelijän fiilikseen. Uskoisin näin, vaikken sitä ole kokenutkaan – tahtoisin kyllä.

Luulen, että näyttelijä saa yleisöstään jonkinlaista energiaa. Tämä vuorovaikutus ei onnistu elokuvassa. Elokuvassa, jossa katsojan ei tarvitse välttämättä edes keskittyä, huolimatta siitä, että muiden muassa näyttelijät ovat tehneet elokuvan eteen suuren työn.

Elokuvan voi huoletta ostaa DVD:llä ja katsoa kotona monta kertaa. Hyvä näytelmä ja sen näyttelijät jäävät mieleen kerralla – en toki väitä etteikö hyvä elokuvakin voisi.

Tämä nyt näin 'näyttelijän' näkökulmasta.