Herätysyritys

Noniin, heräteltäisiinkös vihdoin tämä blogi eloon.

Ongelmia postaustahdissa on ollut, koska en ole muulta elämältäni ehtinyt paljon keskittyä unelmaani. Kesän vietin kenttäkursseilla poissa kotoa ja nyt syksylläkin aika menee aika lailla opiskeluun (nyt tuntuu todella, että metsäala on vienyt mukanaan), minkä lisäksi tietenkin käyn töissä.

Improryhmä, johon kuulun ei ole ehtinyt kokoontumaan, ylioppilasteatterin valinnat meni minulta täysin ohi, osittain töiden takia. Roolituspalvelun koekuvauksissa ehdin tuossa jokin aika sitten käydä - melko turhaa sekin ehkä oli, vaikka kai se auttaa tulevaisuuden samankaltaisissa tilanteissa käsittelemään jännitystä.

Heitelkääs kommenteilla, onko muilla samankaltaisia kiireisyysongelmia? Ehkä saadaan jotakin keskustelua aikaiseksi, ja blogini enemmän kuin herätettyä henkiin.

My favourite films

Tänään päätin kertoa teille parhaista – voisi sanoa kauneimmista – elokuvista, jotka olen nähnyt. Ne ovat Suden vuosi ja A Walk to Remember – Muistojen polku.

Suden vuosi on Olli Saarelan kaunis elokuva Virpi Hämeen-Anttilan samannimisestä romaanista. Se kertoo 23-vuotiaasta Sarista (Krista Kosonen), jolla on epilepsia. Hän ihastuu opettajaansa Mikkoon (Kari Heiskanen). Ympäröivien ihmisten mielestä pari on epäsopiva.
Sekä Kari Heiskanen että Krista Kosonen tekevät elokuvassa hienot roolisuoritukset.

Muistojen polku kertoo tarinan kahdesta erilaisesta nuoresta. Jamiesta (Mandy Moore) ja Landonista (Shane West), jotka ihastuvat toisiinsa, mutta joiden suhteen tiellä on muun muassa se, että Jamie on papin tytär.
Mandy Moore on roolissaan suorastaan upea.

Nämä elokuvat kannattaa ehdottomasti nähdä itse.

Anteeksi lukijat

...jos teitä on. On viimeaikoina blogin päivittely hieman jäänyt. Tottakai yritän, mutta ongelma on ehkä se, että on näytteleminenkin taas vähän liian vähälle jäänyt elämässä. Opinnot vie kaiken ajan ta kaikki voimat. Jollei se jo riitä täytyy elää vielä opiskelijaelämääkin.

Kiitos, jos jaksatte seurata blogiani huonosta postausrytmistä huolimatta! (:

Teatteri vs. elokuvat

Julkisuus on elokuvanäyttelemisen menestyksen sivutuote. Teatterinäyttelijä ei sitä niinkään välttämättä kohtaa – ainakaan samalla tavalla. Osittain siksi minua houkuttaakin enemmän teatterinäyttelijän ura, surkeine palkkoineen todennäköisesti jossakin muualla kuin synnyinkaupungissani, Helsingissä, kenties Tampereella.

Teatterissa on jotakin muutakin kiehtovaa. Yleisö on läsnä. Jännitys on jollakin käsittämättömällä tavalla suurempi. Esityksen aikana ei voi epäonnistua, ja jos epäonnistuu, täytyy pystyä paikkaamaan. Kuten elokuvan kuvauksissa, kohtausta ei voi vain pistää poikki ja ottaa uudestaan. Kaikki täytyy onnistua kerralla.

Yleisön paikallaolo myös vaikuttaa näyttelijän fiilikseen. Uskoisin näin, vaikken sitä ole kokenutkaan – tahtoisin kyllä.

Luulen, että näyttelijä saa yleisöstään jonkinlaista energiaa. Tämä vuorovaikutus ei onnistu elokuvassa. Elokuvassa, jossa katsojan ei tarvitse välttämättä edes keskittyä, huolimatta siitä, että muiden muassa näyttelijät ovat tehneet elokuvan eteen suuren työn.

Elokuvan voi huoletta ostaa DVD:llä ja katsoa kotona monta kertaa. Hyvä näytelmä ja sen näyttelijät jäävät mieleen kerralla – en toki väitä etteikö hyvä elokuvakin voisi.

Tämä nyt näin 'näyttelijän' näkökulmasta.

Lueskelen näyttelemisestä

Lukiessa näyttelijäntyöstä sitä ymmärtäää kuinka vaikeaa näytteleminen on. Tiesin toki jo ennestään, ettei se helppoa ole.

Ei voi ehkä suoraan sanoa, että nyt lukiessa huomaa, kuinka huono näyttelijä sitä onkaan. Silti kai se on osittain niinkin. Ymmärtää mitä kaikkia asioita pitäisi ajatella näytellessä, jotta näytteleminen olisi uskottavaa. Ymmärtää kuinka paljon sitä on itseään kehitettävä ennen kuin voi todella yltää roolisuorituksissaan sinne, minne todella haluaisi.

Toisaalta se, että huomaa olevansa huono näyttelijä, on masentavaa. Toisaalta se on melkein huojentavaa tajuta, että on niin paljon asioita joissa voi kehittyä, ettei näyttelemisessä olekaan välttämättä kyse vain luontaisesta lahjakkuudesta vaan työstä jota taidon eteen on tehty.

Paljonkaan en ole ehtinyt parin päivän aikana lukea, mutta paljon olen oppinut. Olen ymmärtänyt asioita näyttelijäntyöstä. Nyt osaan sanoa vastaan kaikille heille, jotka luulevat näyttelijäntyön olevan vain repliikkien opiskelua ja niiden toistamista.

Olen myös ymmärtänyt oman epäonnistumiseni pääsykokeessa viime vuonna, puutteellisuuden näyttelemisessäni. Tiesin jo silloin epäonnistuneeni, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt kuinka huono olinkaan.

Epävarmuuteni ja tunne siitä, että olin oikeasti huono on jollakin kieroutuneella tavalla hyvä. Ehkä mulla kehityttyäni, kypsyttyäni on mahdollisuus päästä sisään. Siispä jatkan lukemista.

Pääsykokeet mitkä pääsykokeet

Oppikaamme hyväksymistä. Se on parhaita avuja, mitä näyttelijällä voi olla. Kyky hyväksyä, toivoa, että asiat tapahtuisivat juuri niin kuin ne tapahtuvat. Se on onnellisen elämän alku ja juuri ja se on näyttelijän viisauden alku ja juuri.

- David Mamet
teoksessa Tosi ja Epätosi

---------------------------------------------------------------------

Viime vuonna tähän aikaan ajattelin, ettei Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin tarvitse lukea. En siis lukenut mitään, vaikka pyrin sinne. Kuten tiedätte, en päässyt sisään.

Nyt olen alkanut ajatella, että ehkäpä niihinkin pääsykokeisiin voisi lukea. Kyllä siihen tilanteeseen sittenkin voi varustautua paremmin lukemalla. Nyt luen kaikkea mahdollista, josta voisi olla apua, vaikka olen päättänyt kasvaa vielä vuoden ennen uutta pyrkimistä.

Kyllä tuo lukeminen vaikuttaa. Se avaa näkemyksiä maailmaan ja elämään ja sitä kautta näyttelemiseen. Se kasvattaa. Lisäksi se tuo itsevarmuuttaa ja auttaa motivaation etsimisessä. Nyt kun olen jo löytänyt motivaation lukemiseen.

Ehkä minusta todella voisi tulla näyttelijä. Ehkä minusta todella olisi siihen.

Ura-ajatuksia

Monet näyttelijät tekevät jotakin näyttelemisen ohessa. Ainakin heillä saattaa olla ammatti, opiskeltuna sen varalle, jollei unelmiensa tiellä menestyisikään. Voiko näyttelijänä kuitenkaan menestyä, jos antaa itsestään vain osan? Vai voiko antaa itsestään kaiken, vaikka olisi varasuunnitelma? Näitä ongelmia pohdin.

Minut on opetettu siihen, että täytyy opiskella kunnon ammattiin, että pärjää elämässä. Eipä perheeni kovin paljon minua tukenut ilmoittaessani heille, että pyrkisin Teatterikorkeakouluun. Kai he sen hyväksyivät, mumisivat vain vieressä omiaan. Ehkä he sitten olivat iloisia, kun päädyin opiskelemaan metsäalaa, siitä ainakin opiskelisin itselleni kunnon ammatin.

Olen myös oppinut siihen, että aina pitää olla varasuunnitelma. Tähän opetti mm. epäonnistuminen Teatterikorkean pääsykokeissa viime keväänä, ilman minkäänlaista suunnitelmaa muista opinnoista.

Ystäväni avustuksella päädyin kuitenkin opiskelemaan, metsäekologiaa. Mitä mieltä siis olette näyttelijä-metsänhoitaja. Onhan kuitenkin jo taiteilija-metsänhoitaja, Aarno Liuksiala, josta tiedän, kiitos Pekka Virtasen kirjalle Kynä käy Aarno Liuksiala, taiteilija ja metsämies.

Olisiko näyttelijän uraa siis mahdotonta yhdistää metsänhoitajan uraan? Helppoa tai tavallista se ei olisi. Lopultahan siinä voisi kuitenkin käydä niin, että näyttelisin vain harrastuksenani, mutta olisiko sekään paha.

Toisilla näyttelijöillä on niin sanottu oikea ammatti varalle. Toiset näyttelijäksi halunneet tekevät elääkseen jotakin muuta ja pitävät näyttelemisen harrastuksen muodossa osana elämäänsä. Eivät viimeksi mainitutkaan ole koskaan unohtaneet unelmaansa.