A wannabe actress

Taas...

2010-02-23T20:41:00.006+02:00

Mä olen selvästi huono kirjoittamaan blogia, kun ei tämä tunnu oikein onnistuvan kaikista yrityksistä huolimatta. Mulla taitaa olla elämä?

Nykyään opiskelen tanssia kansanopistossa ja pohdin mitä teen keskeneräisten metsäopintojeni kanssa, kun tekisi mieli hakea opiskelemaan näyttelemistä. Se kuitenkin on the juttu, mitä haluan tehdä.

Periaatteessa anonyymina on helppo kirjoittaa mitä vain. Jakaa suurimmat unelmansa ilman pelkoa, että joutuisi luopumaan niistä, koska joku pitää niitä naurettavana.

Kaikki tietää miltä tuntuu sillä hetkellä, kun on juuri luopunut jostakin unelmastaan.

Mä pidän unelmani itselläni niistä luopumisen pelossa. Jos kerron unelmani jollekulle ja tämä nauraa unelmalleni tai vähättelee sitä, tuntuu mun olevan pakko luopua siitä tyhmänä, epärealistisena, jollain tapaa naurettavana.

Nyt mä aion paljastaa teille hauraimman osan itsestäni. Aion kertoa teille suurimman unelmani. Tämänhetkisen elämäni suurimman unelman.

Lähes kaikki on joskus pikkutyttönä unelmoinut vielä joskus olevansa kuin Julia Roberts. Useimmat päästävät unelmasta irti jossakin vaiheessa kasvuaan, kun tajuaa sen olevan melko epärealistinen. Minäkin luovuin tästä unelmasta vuosia sitten ja tajusin heti sen jälkeen, ettei Julia Robertsin elämässä ehkä olekaan mitään, mikä tekisi minut onnelliseksi.

Missään ei ole niin paljon haastetta ja jännitystä, kuin siinä että nousee ilta illan jälkeen lavalle elämään jonkun toisen (yleensä fiktiivisen hahmon) elämää. Kaikista eniten maailmassa mä haluan näytellä! Mutta mä en halua mihinkään turhanpäiväisiin tv-sarjoihin, enkä välttämättä edes upeisiin elokuviin. Jos mulla on vaihtoehtoja, pysyn teatterissa. Ensin täytyisi tietenkin päästä sisään kouluun, joka kouluttaa näyttelijöitä.

Siis jotta voisi näytellä ammatikseen. Ainahan sitä voi harrastaa mitä vain. Tanssi jää harrastukseksi, mutta näytteleminen ei toivottavasti

Pitäisiköhän sitä hakea TeaKiin tänä vuonna?

Herätysyritys numero kaksi

2009-08-06T20:30:00.004+03:00

Oho, jotenkin taas jäänyt tämän kirjoittaminen, ihan siitä huolimatta että lupasin yrittää. No yritän uudestaan...

Viimeaikoina olen viettänyt aikani lähinnä töissä, nukkuen ja syöden. Mitään muuta en ole ehtinyt enkä jaksanut tehdä. Työ on ihan kivaa, mutta aika raskasta.

Syksyllä opiskelemaan tanssia - tosin vain kansanopistoon. Jostakin syystä en lähtenyt opiskelemaan näyttelemistä, vaikka sekin olisi tietenkin ollut vaihtoehto. Nyt tuntui tanssittavan ja näyttelemistähän ehtii opiskella. Ehkä teen sitä, mikä milloinkin huvittaa..

Metsäalan opinnot jatkuvan vuoden päästä

Herätysyritys

2008-09-20T18:14:00.005+03:00

Noniin, heräteltäisiinkös vihdoin tämä blogi eloon.

Ongelmia postaustahdissa on ollut, koska en ole muulta elämältäni ehtinyt paljon keskittyä unelmaani. Kesän vietin kenttäkursseilla poissa kotoa ja nyt syksylläkin aika menee aika lailla opiskeluun (nyt tuntuu todella, että metsäala on vienyt mukanaan), minkä lisäksi tietenkin käyn töissä.

Improryhmä, johon kuulun ei ole ehtinyt kokoontumaan, ylioppilasteatterin valinnat meni minulta täysin ohi, osittain töiden takia. Roolituspalvelun koekuvauksissa ehdin tuossa jokin aika sitten käydä - melko turhaa sekin ehkä oli, vaikka kai se auttaa tulevaisuuden samankaltaisissa tilanteissa käsittelemään jännitystä.

Heitelkääs kommenteilla, onko muilla samankaltaisia kiireisyysongelmia? Ehkä saadaan jotakin keskustelua aikaiseksi, ja blogini enemmän kuin herätettyä henkiin.

My favourite films

2008-04-21T00:07:00.001+03:00

Tänään päätin kertoa teille parhaista – voisi sanoa kauneimmista – elokuvista, jotka olen nähnyt. Ne ovat Suden vuosi ja A Walk to Remember – Muistojen polku.

Suden vuosi on Olli Saarelan kaunis elokuva Virpi Hämeen-Anttilan samannimisestä romaanista. Se kertoo 23-vuotiaasta Sarista (Krista Kosonen), jolla on epilepsia. Hän ihastuu opettajaansa Mikkoon (Kari Heiskanen). Ympäröivien ihmisten mielestä pari on epäsopiva.
Sekä Kari Heiskanen että Krista Kosonen tekevät elokuvassa hienot roolisuoritukset.

Muistojen polku kertoo tarinan kahdesta erilaisesta nuoresta. Jamiesta (Mandy Moore) ja Landonista (Shane West), jotka ihastuvat toisiinsa, mutta joiden suhteen tiellä on muun muassa se, että Jamie on papin tytär.
Mandy Moore on roolissaan suorastaan upea.

Nämä elokuvat kannattaa ehdottomasti nähdä itse.

Anteeksi lukijat

2008-04-21T00:03:00.002+03:00

...jos teitä on. On viimeaikoina blogin päivittely hieman jäänyt. Tottakai yritän, mutta ongelma on ehkä se, että on näytteleminenkin taas vähän liian vähälle jäänyt elämässä. Opinnot vie kaiken ajan ta kaikki voimat. Jollei se jo riitä täytyy elää vielä opiskelijaelämääkin.

Kiitos, jos jaksatte seurata blogiani huonosta postausrytmistä huolimatta! (:

Teatteri vs. elokuvat

2008-02-20T09:26:00.000+02:00

Julkisuus on elokuvanäyttelemisen menestyksen sivutuote. Teatterinäyttelijä ei sitä niinkään välttämättä kohtaa – ainakaan samalla tavalla. Osittain siksi minua houkuttaakin enemmän teatterinäyttelijän ura, surkeine palkkoineen todennäköisesti jossakin muualla kuin synnyinkaupungissani, Helsingissä, kenties Tampereella.

Teatterissa on jotakin muutakin kiehtovaa. Yleisö on läsnä. Jännitys on jollakin käsittämättömällä tavalla suurempi. Esityksen aikana ei voi epäonnistua, ja jos epäonnistuu, täytyy pystyä paikkaamaan. Kuten elokuvan kuvauksissa, kohtausta ei voi vain pistää poikki ja ottaa uudestaan. Kaikki täytyy onnistua kerralla.

Yleisön paikallaolo myös vaikuttaa näyttelijän fiilikseen. Uskoisin näin, vaikken sitä ole kokenutkaan – tahtoisin kyllä.

Luulen, että näyttelijä saa yleisöstään jonkinlaista energiaa. Tämä vuorovaikutus ei onnistu elokuvassa. Elokuvassa, jossa katsojan ei tarvitse välttämättä edes keskittyä, huolimatta siitä, että muiden muassa näyttelijät ovat tehneet elokuvan eteen suuren työn.

Elokuvan voi huoletta ostaa DVD:llä ja katsoa kotona monta kertaa. Hyvä näytelmä ja sen näyttelijät jäävät mieleen kerralla – en toki väitä etteikö hyvä elokuvakin voisi.

Tämä nyt näin 'näyttelijän' näkökulmasta.

Lueskelen näyttelemisestä

2008-01-04T15:52:00.000+02:00

Lukiessa näyttelijäntyöstä sitä ymmärtäää kuinka vaikeaa näytteleminen on. Tiesin toki jo ennestään, ettei se helppoa ole.

Ei voi ehkä suoraan sanoa, että nyt lukiessa huomaa, kuinka huono näyttelijä sitä onkaan. Silti kai se on osittain niinkin. Ymmärtää mitä kaikkia asioita pitäisi ajatella näytellessä, jotta näytteleminen olisi uskottavaa. Ymmärtää kuinka paljon sitä on itseään kehitettävä ennen kuin voi todella yltää roolisuorituksissaan sinne, minne todella haluaisi.

Toisaalta se, että huomaa olevansa huono näyttelijä, on masentavaa. Toisaalta se on melkein huojentavaa tajuta, että on niin paljon asioita joissa voi kehittyä, ettei näyttelemisessä olekaan välttämättä kyse vain luontaisesta lahjakkuudesta vaan työstä jota taidon eteen on tehty.

Paljonkaan en ole ehtinyt parin päivän aikana lukea, mutta paljon olen oppinut. Olen ymmärtänyt asioita näyttelijäntyöstä. Nyt osaan sanoa vastaan kaikille heille, jotka luulevat näyttelijäntyön olevan vain repliikkien opiskelua ja niiden toistamista.

Olen myös ymmärtänyt oman epäonnistumiseni pääsykokeessa viime vuonna, puutteellisuuden näyttelemisessäni. Tiesin jo silloin epäonnistuneeni, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt kuinka huono olinkaan.

Epävarmuuteni ja tunne siitä, että olin oikeasti huono on jollakin kieroutuneella tavalla hyvä. Ehkä mulla kehityttyäni, kypsyttyäni on mahdollisuus päästä sisään. Siispä jatkan lukemista.

Pääsykokeet mitkä pääsykokeet

2008-01-03T19:56:00.000+02:00

Oppikaamme hyväksymistä. Se on parhaita avuja, mitä näyttelijällä voi olla. Kyky hyväksyä, toivoa, että asiat tapahtuisivat juuri niin kuin ne tapahtuvat. Se on onnellisen elämän alku ja juuri ja se on näyttelijän viisauden alku ja juuri.

- David Mamet
teoksessa Tosi ja Epätosi

---------------------------------------------------------------------

Viime vuonna tähän aikaan ajattelin, ettei Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin tarvitse lukea. En siis lukenut mitään, vaikka pyrin sinne. Kuten tiedätte, en päässyt sisään.

Nyt olen alkanut ajatella, että ehkäpä niihinkin pääsykokeisiin voisi lukea. Kyllä siihen tilanteeseen sittenkin voi varustautua paremmin lukemalla. Nyt luen kaikkea mahdollista, josta voisi olla apua, vaikka olen päättänyt kasvaa vielä vuoden ennen uutta pyrkimistä.

Kyllä tuo lukeminen vaikuttaa. Se avaa näkemyksiä maailmaan ja elämään ja sitä kautta näyttelemiseen. Se kasvattaa. Lisäksi se tuo itsevarmuuttaa ja auttaa motivaation etsimisessä. Nyt kun olen jo löytänyt motivaation lukemiseen.

Ehkä minusta todella voisi tulla näyttelijä. Ehkä minusta todella olisi siihen.

Ura-ajatuksia

2008-01-01T17:39:00.000+02:00

Monet näyttelijät tekevät jotakin näyttelemisen ohessa. Ainakin heillä saattaa olla ammatti, opiskeltuna sen varalle, jollei unelmiensa tiellä menestyisikään. Voiko näyttelijänä kuitenkaan menestyä, jos antaa itsestään vain osan? Vai voiko antaa itsestään kaiken, vaikka olisi varasuunnitelma? Näitä ongelmia pohdin.

Minut on opetettu siihen, että täytyy opiskella kunnon ammattiin, että pärjää elämässä. Eipä perheeni kovin paljon minua tukenut ilmoittaessani heille, että pyrkisin Teatterikorkeakouluun. Kai he sen hyväksyivät, mumisivat vain vieressä omiaan. Ehkä he sitten olivat iloisia, kun päädyin opiskelemaan metsäalaa, siitä ainakin opiskelisin itselleni kunnon ammatin.

Olen myös oppinut siihen, että aina pitää olla varasuunnitelma. Tähän opetti mm. epäonnistuminen Teatterikorkean pääsykokeissa viime keväänä, ilman minkäänlaista suunnitelmaa muista opinnoista.

Ystäväni avustuksella päädyin kuitenkin opiskelemaan, metsäekologiaa. Mitä mieltä siis olette näyttelijä-metsänhoitaja. Onhan kuitenkin jo taiteilija-metsänhoitaja, Aarno Liuksiala, josta tiedän, kiitos Pekka Virtasen kirjalle Kynä käy Aarno Liuksiala, taiteilija ja metsämies.

Olisiko näyttelijän uraa siis mahdotonta yhdistää metsänhoitajan uraan? Helppoa tai tavallista se ei olisi. Lopultahan siinä voisi kuitenkin käydä niin, että näyttelisin vain harrastuksenani, mutta olisiko sekään paha.

Toisilla näyttelijöillä on niin sanottu oikea ammatti varalle. Toiset näyttelijäksi halunneet tekevät elääkseen jotakin muuta ja pitävät näyttelemisen harrastuksen muodossa osana elämäänsä. Eivät viimeksi mainitutkaan ole koskaan unohtaneet unelmaansa.

Lisäksi mietin tänään

2007-12-31T11:13:00.000+02:00

Pohdiskelin. Jospa pyrkisinkin Teatterikorkeaan uudestaan vasta keväällä 2009. Tai sitten sinne Tampereelle. Kasvaisin vielä yhden vuoden. Harrastaisin. Niin, että mun olisi todella mahdollista päästä sisään sitten kun pyrin.

En viitsi ottaa sitä riskiä, että taas huonosti menneiden pääsykokeiden jälkeen innostus lopahtaa, enkä kykene herättelemään sitä syksyllä, kun kaiken harrastussälän pitäisi alkaa.

Sitä paitsi metsäala on mielenkiintoinen.

Kaksi esiintymiskokemusta

2007-12-31T11:12:00.000+02:00

Yläasteella pilasin yhden esitelmäni jännittämällä. Todellisuudessa pilasin niitä varmaan useampiakin, mutta tämän yhden kerran muistan erityisen selvästi.

Äidinkielen kirjaesitelmä, johon olin kirjakseni valinnut Matti Yrjänä Joensuun romaanin Harjunpää ja ahdistelija. Hyvä kirja, jossa henkilöt eivät ole mustavalkoisesti, joko pahoja tai hyviä. Muuta Joensuun tuotantoa en ole lukenut.

Olin valmistautunut esitelmääni hyvin, mutta lopulta sain suustani vain katkonaisia lauseita. Luokan edessä seisominen tuntui kauhealta, melkein mahdottomalta. Kaikki kuuntelivat minua ja minä halusin vain pois.

Esitelmän jälkeen kuulin, että olin onnistunut muodostamaan kaksi täysin järkevää ja kokonaista lausetta. Niin, kuinka moni lause olikaan jäänyt kesken jännitykseni takia. Kirjasta esimerkiksi lukemani pätkä oli vaikuttanut melkein ulkoa opiskellulta, kun sitä luokan edessä täristen esitin. Siitä kaikki tiesivät, että surkeasta esityksestä huolimatta olin valmistautunut – ainakin yrittänyt.

Jo yläasteen aikana, mutta viimeistään lukiossa, päätin päästä eroon esiintymiskammostani. Aloin työntää itseäni aina vain pahempiin esiintymistilanteisiin, edes sitten kokeilemaan. Täytettyäni 16 vuotta kävin kokeilemassa jännittämistäni jopa Idolsissa. Suuri jännitys plus muutenkin surkea laulutaito on yhtäsuuri kuin kamalaa, kuten kiltit tuomaritkin sen minulle ilmoittivat. Pääsin telkkariin, niihin voi-surkeus-pätkiin!

Lukion aikana kuitenkin pelottavin tilanne oli erään äidinkielen kurssin vaatima noin viiden minuutin puheenvuoro. Jännitin sitä todella paljon. Jossakin vaiheessa valitellessani jännitystäni joku kavereistani huomautti, etten minä voi jännittää, minähän olin kuitenkin ollut Idolsissakin. Ei se ole yhtään sama asia, sitäpaitsi melkein murenin sielläkin.

Ajatus ehkä syvimpien tunteideni kaivelemisesta ja kirjoittamisesta puheeksi, jonka esittäisin tutuille koulukavereilleni ja opettajalle pelotti jopa enemmän kuin viisi täyttä minuuttia luokan edessä.

Ennen äidinkielentuntia, jolla minun oli määrä puhua, kysyin ystäviltäni: Mitä luulette, jos pyörryn tai juoksen luokasta ulos kesken puheeni, täytyykö minun vielä pitää puhe uudestaan?

Istuessani paikalleni tärisin. Kuunnellessani yhden puheenvuoron ennen omaa vuoroani, tärisin jatkuvasti enemmän. Opettajan sanoessa, että voin mennä luokan eteen seisomaan, valmistautumaan, nousin paikaltani täristen ja kävelin eteen puristaen puheeni tukisanat sisältäviä lappuja tiukasti kädessäni. Katsoin koulukavereitani ja odotin ikuisuuden.

Lopulta opettaja antoi luvan aloittaa. Aloitin jopa hieman helpottuneena, olin selvinnyt tähän asti. Puheenvuoroni edetessä huomasin, että kaikki kuuntelivat, kukaan ei nauranut, tärisin vieläkin vähän, mutta tunsin vaikuttavani rennommalta kuin olin. Innostuin, eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan.

Lopetettuani jäin hetkeksi paikalleni. Huokasin, laskin mielessäni kolmeen jakävelin liioitellun hitaasti – ainakin siltä minusta tuntui – omalle paikalleni. Sain opettajalta ja muulta yleisöltäni hyvää palautetta. Ehkä siinä tilanteessa todella innostuin esiintymisestä, huomasin että siitä voi nauttia.

Nykyään en pelkää esiintymistä enää läheskään yhtä paljon. Toki esiintyminen edeleen jännittää, mutta nyt nautin tilanteista, joissa muiden huomio on kiinnittynyt minuun. Liekö syy sitten yhdessä hyvässä esiintymiskokemuksessa. Kiitokset siitä kaikille luokassa sinä päivänä puheeni kuulleille, luulen että tiedät jos olit siellä!

Teatterikerhoa, teatteriharrastusta etsimässä

2007-12-30T19:49:00.000+02:00

Onko joku muu huomannut, että vuodenvaihde on ehkä huonoin mahdollinen aika yrittää aloittaa uutta harrastusta? Surffailin äsken netissä, etsien jotakin itselleni sopivaa teatteriharrastusta, teatterikerhoa. Sain huomata, että kaikki on aloitettu jo syksyllä, silloin kun minun olisi pitänyt herätä näyttelijäharrastukseeni.

Mistään ei tunnu löytyvän mitään minulle tälle keväälle. Alan jo menettää uskoni. Pitäisikö taas vain unohtaa koko juttu puoleksi vuodeksi ja yrittää tälläkertaa todella herätä syksyllä harrastamaan, vai olisiko kenties silti fiksua pyrkiä Teatterikorkeaan lähes kylmiltään, jo toisen kerran?

Jos sinulla on minulle ehdotus pääkaupunkiseudulla toimivasta teatterikerhosta tai muusta sellaisesta, laita sähköpostia osoitteeseen awannabeactress@windowslive.com tai heitä minua blogini kautta kommentilla.

Blogi kannustimekseni

2007-12-29T22:02:00.001+02:00

Tämä on blogi. Blogin tekstit kertovat tytöstä, joka valmistui ylioppilaaksi keväällä 2007 ja pyrki Teatterikorkeakouluun ensimmäisen kerran samaisena keväänä. Tämän blogin tekstit kertovat siis minusta ja elämästäni.

Teatterikorkean antaessa tytön vielä odotella sisäänpääsyä, tämä lähtee opiskelemaan metsäalaa Helsingin yliopistoon. Näyttelijäksi yritetään vielä, mutta nyt ollaan tällaisella tiellä, ja katsellaan kuinka monen mutkan kautta tie näyttelijäksi kulkee. Kuten ihana ystäväni tekstiviestissään minulle kirjoitti: "mitä väliä kulkeeko täällä suoraan vai mutkien kautta".

Minä, kuten niin moni muukin, tein sen virheen, että lähdin Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin vain kokeilemaan, josko pääsisi sisään. Voisi myös melkeinpä sanoa, että yritin sinne kylmiltään, eihän mulla kovin paljon tuota kokemusta näyttelemisestä ole. Avustajana olen ollut parissa elokuvassa ja sivuosaa näytellyt yhdessä pientuotannossa.

Nyt pitäisi - tai on pitänyt jo kesästä alkaen - kerätä tuota kokemusta, mutta aika on mennyt lähinnä opiskeluun ja opiskelijaelämän viettoon. Nyt pitäisi hakea töitäkin. Tai siis haen.

Ensi keväänä menen pääsykokeisiin tosissani, annan kaikkeni, ja pääsen sisään ;). Jollei tuo onnistu, voin seuraavana keväänä (2009) pyrkiä Tampereen yliopiston näyttelijäntyön opintoihin. Kyllä minusta vielä näyttelijä tulee.

Tällä hetkellä yritän Roolituspalveluun. Sen lisäksi jokin teatteriharrastus pitäisi jostakin kehitellä.

Roolituspalvelun koekuvauksiin pitäisi jostain keksiä monologi. Täytyy kai taas alkaa lueskella näytelmiä, jotta sen monologin jostakin löytäisi.

Löysin Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Suden vuosi kohdan, josta voisin työstää itselleni sopivan monologin. Silti ehkä parempi olisi, jos monologi ei olisi kuin omasta elämästä. Se toisi haastetta.

Ajatuksena kuitenkin: yrittäminen jatkuu, näyttelijähän minusta tulee, vaikka sitten mutkien kautta.