Taas...

Mä olen selvästi huono kirjoittamaan blogia, kun ei tämä tunnu oikein onnistuvan kaikista yrityksistä huolimatta. Mulla taitaa olla elämä?

Nykyään opiskelen tanssia kansanopistossa ja pohdin mitä teen keskeneräisten metsäopintojeni kanssa, kun tekisi mieli hakea opiskelemaan näyttelemistä. Se kuitenkin on the juttu, mitä haluan tehdä.

Periaatteessa anonyymina on helppo kirjoittaa mitä vain. Jakaa suurimmat unelmansa ilman pelkoa, että joutuisi luopumaan niistä, koska joku pitää niitä naurettavana.

Kaikki tietää miltä tuntuu sillä hetkellä, kun on juuri luopunut jostakin unelmastaan.

Mä pidän unelmani itselläni niistä luopumisen pelossa. Jos kerron unelmani jollekulle ja tämä nauraa unelmalleni tai vähättelee sitä, tuntuu mun olevan pakko luopua siitä tyhmänä, epärealistisena, jollain tapaa naurettavana.

Nyt mä aion paljastaa teille hauraimman osan itsestäni. Aion kertoa teille suurimman unelmani. Tämänhetkisen elämäni suurimman unelman.

Lähes kaikki on joskus pikkutyttönä unelmoinut vielä joskus olevansa kuin Julia Roberts. Useimmat päästävät unelmasta irti jossakin vaiheessa kasvuaan, kun tajuaa sen olevan melko epärealistinen. Minäkin luovuin tästä unelmasta vuosia sitten ja tajusin heti sen jälkeen, ettei Julia Robertsin elämässä ehkä olekaan mitään, mikä tekisi minut onnelliseksi.

Missään ei ole niin paljon haastetta ja jännitystä, kuin siinä että nousee ilta illan jälkeen lavalle elämään jonkun toisen (yleensä fiktiivisen hahmon) elämää. Kaikista eniten maailmassa mä haluan näytellä! Mutta mä en halua mihinkään turhanpäiväisiin tv-sarjoihin, enkä välttämättä edes upeisiin elokuviin. Jos mulla on vaihtoehtoja, pysyn teatterissa. Ensin täytyisi tietenkin päästä sisään kouluun, joka kouluttaa näyttelijöitä.

Siis jotta voisi näytellä ammatikseen. Ainahan sitä voi harrastaa mitä vain. Tanssi jää harrastukseksi, mutta näytteleminen ei toivottavasti

Pitäisiköhän sitä hakea TeaKiin tänä vuonna?